Karhunkierros vuorokaudessa

Karhunkierroksen vuorokausihaasteen jälkiviisastelua, taustoja ja jossittelua

Jälkiviisaus – tuo viisauksista parhain. Jälkiviisaasti ainakin tulehtunut vasemman jalan polvi tiesi olla sitä mieltä, et saunan lauteilla saadut ideat ei välttämättä ole niitä parhaita ideoita. Vai ovatko sittenkin? Tietääkö nuo ideat seikkailua ja kokemusta, joka muistetaan vielä vuosi(kymment)en päästä? Entäs, jos täysi vuorokausi juoksukävelyä onkin pelkkä turhan hajotuksen määräaikaistilaus, jossa purraan hammasta ja lasketaan minuutteja?

Huom: Teksti avaa tämän seikkailunkatkuisen polkujuoksuhaasteen taustoja puolianalyyttisenä ajatuksenvirtana. Sisältää siis vakavanaamaista analyysiä – lukijaa on varoitettu. Ite haaste löytyy vähän seikkailullisemmassa tarinamuodossa polun päällä koettuna liikkuvana kuvana YouTubesta, silivuplee.

Lähtökohta

Vuonna 2018 siis paranneltiin ylirasittuneen polven narinaa syyskuun päivät, mut se mikä siihen johti oli reissutoveri Jessen kanssa saunan lauteilla päähän naksahtanut idea, et hei rykästäämpäs muuten Karhunkierros vuorokauvessa, eihä se oo ku 82 km! Jo silloin helmikuussa se suunnitelma haiskahti kaikkea muuta ku läpihuutojutulta, mut silti sen verran hulluudessaan houkuttelevalta, et oli otettava selvää miten käy vai käykö mitenkään. Helmikuisena iltana paiskattiin kättä päälle, et suunnitelma toteutetaan saman vuuen elokuussa.

Mielenkiintosta tästä teki se, et kumpikaan meistä ei ollu mitään polku- saati ultrajuoksijoita. Tuplamaratonin mittasen maastojuoksuhaasteen kunnialla selättäminen ottais varovaisesti arvioiden vuosien kokemuksen vastaavasta rymistelystä, ja myö alotettiin enemmän tai vähemmän johdonmukanen harjottelu ”hyvissä ajoin” puol vuotta etukäteen. Tähän hermostunutta naurua.

Lyhyen harjotuskauen aikana lenkkeiltiin minkä ehdittiin. Silti ei päästy kokeilemaan mitään lähimainkaan samanmittaista tai ees Karhunkierroksen polkuja vastaavaa maastoa. Pisin harjotuslenkki tais olla 23 km aikaan 2h 40 min ja sekin vaan osittain polkuja pitkin. Ite Karhunkierros taas tulis kestämään parin kolmen tunnin sijaan lähemmäs vuorokauven ja myös olosuhteet muuttuisivat kertaheitolla tasasesta Etelä-Karjalan polusta haastavaksi ylä- ja alamäkiseksi juurakoksi ja kivikoksi. Saattohan siellä olla jossai vaiheessa mausteena ripaus tasasta polkua, parit pitkospuut ja kourallinen riippusiltoja, ehkä.

Karhu24-1
Rukalla suoritusta edeltävänä iltana karttaa katsoessa sain melkei piäteltyä sisäisen psykoosipaniikin näkymisen silmistä (kuva: H. Sulander)

Jessen mietteet ”Peruskunnolla siitä hyvä tulee!” kolisi uhkaavasti siinä kuuluisten viimeisten sanojen runomitassa. Oma jännitystä lieventävä mantrani oli et yritän parhaani ja hyväksyn lopputuloksen, tulee mitä tulee.

Näkökulma

Tärkein ja luonnollisesti seuraava kysymys oli ja on edelleen, et Miksi?
Tai Mitä järkeä?
Tai Hulluja, saatana!

Ensinnäkään viimenen ei ollu ees kysymys, vaik toki kyseinen freudilainen lipsahdus tulikin monesti esiin, ku pohdittiin asiaa etukäteen niitten harvojen ulkopuolisten kanssa, kelle koko rojektista kehattiin kertoa. Syinä tähän koetokseen lähtemiseen olivat seuraavat:

– Rajojen ettiminen,
– mahdollinen, mutta ei-toivottava rajojen löytyminen,
– ittensä ylittäminen,
– lopputuloksen hyväksyminen kävi miten kävi ja
– pölyt aivoista ja keuhkoista irrottava arkirutiinien vastalääke.

Tällasista kokemuksista saa suunnatonta voimaa normaaliin arkeenkin, kun tietää tarvittaessa omaavansa rohkeutta ottaa vastaan isojakin haasteita ja ehkä jopa voittamaan niitä. Oman henkisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeetä välillä antaa kunnolla avokämmentä urautuneen arkielämän poskelle ja tää reissu olisi siinä mielessä ”iso”, vaikkei se mikään viikon erämaavaellus ollukkaan. Isolla meinaan tässä sitä, et tää reissu ravistelisi perinpohjaisesti tomuja oman mielenmaiseman pohjalta ja vuosikausiin kutkuttavin jännityksen kihelmöinti selkäpiissä oli tosiasia. Tätä oli jännittänyt, mut ennen kaikkea kaivannut.

sdr
Kaverikuva lähtöviivalta. Seuraava vuorokausi tuli selvittämään, et ollaanko kavereita vielä 82 km yhteispikamarssin jälkeen (kännykkäräpsy: H. Sulander)

Näkökulma haasteeseen oli siis yhtä lailla niin voittaa ittensä, ku lopulta myös hyväksyä lopputulos, tuli mitä tuli. Jos tulos ei tyydyttäis, eli lähinnä jos jouduttais keskeyttämään tai ei päästäis koko 82 km matkaa alle vuorokauteen, ni sit vaan kovempaa harjoittelua ja uusintaotos vuoden päästä.

Vaik tiesin, et peruskuntonenkin ihminen pystyy halutessaan aika kovalta vaikuttaviin suorituksiin, ni fiilispohjalta onnistumismahollisuudet oli ihan 50/50. Sitä tunsi kuiteki pystyvänsä pusertamaan, mut toisaalta mistään vastaavasta ei ollu kokemusta – lähimmäksi yltää aikanaan vedetty 300 km vuorokausipyöräily. Tunne fifty-sixty -mahollisuuksista meinas kuiteki sitä, et rajoilla oltiin, joten josko sen sisulla sais menemään. Joka tapauksessa siinä kokemattomuuden ja tahdonvoiman partaterällä keikkuessa se jännitys ja koko homman ydin olikin. Ilman epäonnistumisen riskiä ei ole voitonriemua.

Kiutaköngäs ja Heikki
Koetoksen ”hovikuvaaja” ja virallisen huolto-osaston toinen jäsen Heikki vahtii illasta Kiutakönkään kuohuja (kuva: H. Sulander)

Olin päättänyt tehä videon tästä reissusta Heikin avustuksella, meni maaliin tai maitojunaan. Suomalainen itsetunto vaan on ku peruskallio, jossa on valitettavan usein kuiteki häpeänmentävä lovi siinä mielenmaailman arkistolaatikossa nimeltä perseelleen menneet asiat, eikä niitä uskalleta aina kohdata, mut mie en antais periksi! Tää oli siis se tapani tsempata itteni hyväksymään lopputulema.

Isommat möröt olin siis jo käsitellyt päässäni. Olin periaattessa antanu itelleni jo etukäteen anteeksi, jos homman joutuu keskeyttämään (tosin vaan perustellusta syystä, joita ei ole mm. ”no nyt ei jaksa”), eikä miuta kiinnostanut kenenkää muun mielipide haasteen lopputuloksesta, koska tää oli meijän kahen haaste. Saattasitte siis yhtä hyvin kattoa videota perseelleen menneestä haasteesta ja sen sisältämästä itseruoskinnasta sekä kohtalonsa hyväksymisestä, ku onnistuneesta 82 km vuorokausimatkasta.

Varusteet ja huolto

Käydään nää hyvin suoraviivaisesti: Päällä meillä oli juoksuvaatteet, johon Jessen flanellipaita toi sopivaa punaniskaisuutta. Jaloissa oli lenkkareiden lisäksi tuplasukat, ettei lähe hiertämään nii herkästi. Ranteessa oli Suunnon Traverse Alpha, eli GPS-rannetietokoneviritelmä träkkäämässä (liian epätarkoilla asetuksilla) ja selässä meillä oli reput, jonka paikan täytti mainiosti itellä Savotan Kevyt rajapartioreppu (huom: jotka ei kumpikaan olleet ns. korruptiovarusteita, eli ihan täyellä hinnalla ite ostettuja varusteita). Yöaikaan otsalla killunut Lumonite Compass R -otsalamppu puolestaan on The Ten Essentials -verkkokaupan kaupallisessa yhteistyössä sponsoroimia korruptiokamppeita, reissua vauhdittamaan. Tää aiemmin arvostelemani huippulamppu oli nyt isommassa kenttätestissä, jossa se pärjäsi erittäin hyvin.

Repuissa oli tärkeimmät ensiaputarvikkeet, avaruuspeite, vaihtokalsarit ja -sukat, evästä, pieni retkikeitinsetti sekä kuorivaatteet sadetta varten, kokonaispainoa jotain 6-7 kg per reppu riippuen mukana olevan veen määrästä. Eväänä oli muutama kuovamuonapussi ns. ”oikeaa ruokaa” ja varmaan 40 pussia energiageeliä, muutama suklaapatukka ja juomajauheita. Voin sanoa, että tuo urheiluenergiatauhka on kyllä kaikkee muuta ku digestiivinen ruokavalio (suomeksi: matkaa vauhditti pieru jos toinenkin).

Veden suhteen meillä oli tosi fiksusti vähän turhan nafti parin juomapullon kapasiteetti molemmilla, joten nestettä oli tankattava reilusti sillo, kun sitä oli käsillä. Reissun aikaan monet Karhunkierroksen yleisimmistä vedenottopaikoista, eli Koutajoki, Oulankajoki ja Kitkajoki, olivat sinilevän saastuttamia. Lämmin kesä oli ottanut niskalenkin paikallisista biotoopeista ja jos ei meinannut tutustua oksennuskuumeripulointiin kesken suorituksen, ni vesihuollon suhteen oli syytä pysyä pienissä suoalueilta alkunsa saavissa puroissa ja huoltojoukkojen hanavedessä. Vesipulloksi olin kinunnut tarkotuksella testiin The Ten Essentialsin sponssaaman Klean Kanteen -teräspullon, koska teräspullojen käyttö retkeilyssä muovipullojen sijaan on kiinnostanu pidempään. Ei tartennu pelätä, et kestääkö pullo kivikkoon lentämistä tai muuta runtua, eikä teräspullo kuitekaa paina juuri muovipulloa enempää. Lisäksi teräspullossa keittää tarvittaessa vettä. Leveä suuaukko ei sovi kovin hyvin vauhdissa juomiseen, terveisin nimim. vedet rinnuksilla, mut muuten tykkäsin teräspullosta tällasessa normaalista retkeilystäkin poikkeavassa luontoaktiviteetissa. Sama teräspullo on sittemmin ollu muutenkin retkillä mukana just em. syistä ja oon harkinnut hommaavani vastaavat myös pyöräretkeilyyn.

Ohessa virallinen huoltojoukkojen näkökulma Karhunkierroksen reissusta

Sittehä meillä oli ihan viralliset huoltojoukot, jotka muodostivat Rinkkaputki -blogin Anne ja Heikki. Suurkiitos heille, kun vastasivat kutsuun ottaen huolto-osaston roolin omakseen! Tuttu huoltoporukka oli jälkikäteen mietittynä todella tärkeä asia tällasen reissun kannalta, kun mahollisessa keskeytystilanteessa kyyti saataisi nopeesti nouto miltä tahansa sovitulta evakuointipisteeltä ilman, et tarttee tilata kallista taksia hakemaan keskellä yötä. Lisäksi huoltotaukojen aikataulut on kavereiden kesken vähän joustavampia (ja vaaditun jouston määrä vaan sitte peilautuu suoraan siihen kuin paljon ystävyyssuhteet venyy ja paukkuu). Mielen lisäksi myös fysiikkaa kevensi, kun kamppeita ja eväitä sai puljattua sovituilla tapaamispisteillä oman repun ja huoltoreservin välillä ilman, et tarvis raahata kaikkia miljoonaa energiapatukkaa ja pierugeeliä koko matkaa. Tää kaikki mahdollistui vaa sillä, että meillä oli hyvä huoltoporukka joka oli tosiaan sitoutunut sovittuihin huoltohommiin sekä mahdolliseen evakuointiin.

cof
Kuva selitää kaikne tarpeeilsen

Tunteita, tuoksuja ja tiukkoja tilanteita polun päällä

Alku lähtöviivalta aina Oulangan luontotalolle n. 28 km meni suhteellisen hyvin. Suurin osa jännityksestä jäi lähtöviivalle, kun olis karistellu harteiltaan muutamankytä kiloa lyijyhilsettä. Siinä se jännityksen helpottuminen kai oliki, ku lähdön jälkeen oli vaa keitettävä paras mahollinen soppa niistä aineksista, mitä fyysisellä ja mentaalisella harjotuksilla sekä reppuun pakatuilla vaatteilla ja eväillä oli mukaansa saanut. Enää ei voinut panikoida, että onko valmistautunut, nyt oli vaan yritettävä sillä mitä oli.

Hyvin nopeesti jo alussa oli saavutettu se pitkälle reissulle olennainen ajatusmalli, et liikkeelläolo on mielentila, eikä suoritus. Voisi väittää, että kilometrit tulee tietyllä tavalla itestään, vaikka ihan tällasenaan tätä ei kannata niellä. Kauppaan kävely on pakollinen paha, kun taas pitkä vaellus tai polkujuoksu on mielentila, jossa vain oleskellaan, heilutellaan jalkoja ja nautitaan matkasta. Tämä on pieni totuus, mut samalla vetyperoksidivalkaistu valhe sisältäen pienen kuoleman ainekset.

Lienee siis sanomattakin selvää, et yön hämärässä polkujen ja silloin tällöin myös kuorsaavien telttaleirien läpi paahtamisessa riitti eksotiikkaa ja tunnelma oli kaikkea muuta kuin väsynyt, jos ei epävireistä huumoria lasketa. Pari kertaa yön aikana nilkka intoutui vihlomaan jossain hermopinteessä, mut muuten ei oikeastaan ollu menoa haittaavia tekijöitä. Meitä ei edes säikyttänyt keskellä pilkkopimeää mettää aavemaista hiljaisuutta rikkonut yhtäkkinen kimakka kiljaisu. Mitää ei nähty, mut tulkittiin tän olleen vaan vastaus jo muinaisia roomalaisia mietityttäneeseen kysymykseen mitä se kettu oikei sanoo?

Tai ainakaan tietääkseni Suomen suurpetolistalta ei löyvy chupacabraa – heh, EIHÄN?!?!!?

Mettä
Tseh tseh, tsupakapratti (kuva: H. Sulander)

Meillä oli sovittuna kolme virallista huoltopistettä: Oulangan luontotalo 28 km jälkeen, Päähkänänkallio (Venäänmutkan laavu) n. 50 km tienoilla sekä Konttaisen ja Valtavaaran välinen parkkis n. 76 km kohdalla. Näillä kohteilla piettiin reilumpi tauko, täydennettiin vedet ja varattiin huoltoreservistä eväitä seuraavalle välille. Muuten tauotettiin menoa aina se 5-10 min kuluvan tunnin lopussa, eli lähinnä pysähdyttiin siksi aikaa että tankattiin nestettä ja energiaa. Näistä poikkeavat tauot olivat oikeestaan vaan eka ruokatauko Taivalkönkäällä ja puolivälin huoltotauko, joka piettiin mieluummin Jussinkämpällä, kun puolivälin 41/41 -kyltti on vähän missä sattuu keskellä kosteaa mettää.

Jussinkämpällä aateltiin, et päästään penkillä istuen vaihtamaan sukkaa ja paikkaamaan salakavalasti ilmaantuneita rakkuloita, eli tiedossa olis kuumennettua puukonterää, varpaidenvälien vuolemista ja lopputuloksen tapetointi urheiluteipillä sekä puhtailla sukilla. Kämpän ympäristössä oli yllättäen sen tuhat telttaa, ne tuhat telttaa oli tulipaikkojen penkkiriveissä kiinni ja telttailijoiden AIVAN JUMALAUTA KAIKKI KAMAT levitetty pitkin pöytiä ja penkkejä. Ei ollu varmaan yhtään neliösenttiä vapaata tilaa missään tasasella pinnalla, eli se siitä toiveesta istua muualle ku kosteeseen maahan. Tästä huolimatta ei haluttu herätellä ketään, vaikka varmasti joku herkkäuninen ihmettelikin, et ketkä siellä leirissä yhtäkkiä keskellä yötä pieree kikattelee ja sohii valojen kanssa.

karhu_puolivali
Puolivälin puolitajuinen kaksoisselfie (kuva: J. Virkalevo)

Huoltohommat meni muuten nappiin, mut Päähkänälle kun saavuttiin kahen aikaan yöllä varoen, ettei ihan säikytetä siellä nukkuvia, niin laavulta löytykin sitte tasan 0 kpl ihmisiä. Ongelma oli siinä, et Sulanderit oli luvanneet olla siellä laavulla meitä oottamassa, tosin nukkuen, mut nyt siellä ei ollu ketään. Siinähän sitten raavittiin ohimoa pilkkopimeessä Kitkajoen varressa et missä mei huoltojoukot on, ku vesi- ja evästäydennys tulis nimittäi tarpeeseen!

Puhelimessa oli just yksi palkki kenttää, joten sain Anneen vielä tsäkällä yhteyden. Olivat läheisellä parkkiksella just lähössä tulemaan laavulle, joten ei hätää – olivat vaan nukkuneet autossa. Huh. Kohtahan sitä jo vaihdeltiinkin kuulumisia koko porukan kesken samalla reissun toista lämmintä ateriaa syöden. Ennen lähtöä vielä vesi- ja napostelutäydennykset, jonka jälkeen Jessen kanssa jatkettiin edelleen Kitkajoen vartta yöhön, kun taas osasto Sulander kiipesi Päähkänänkallion päälle ottamaan kuvia yömaisemasta.

Kitka Päähkänältä
Päähkänänkallio. Vai Päähkänä, Pähkänä? En mie tiiä enää itekää, ku joka paikassa lukee eri tavalla. Haistakoot energiageelin. (kuva: H. Sulander)

Vaik jonkinasteinen ”virtaamatila” oli kuiteki todellisuutta, josta huolimatta vanhat vaivat nostivat päitään ja pitivät matkaseuraa jo ekan kympin jäliltä. Oikean polven ulkosivussa kipuili IT-kalvo (oire, jota kavereiden kesken myös juoksijan polveksi kutsutaan), sekä vasemman jalkapohjan pikkasen liian kireänjäykissä kudoksissa tuntui repivä tunne. Nämä harjottelujaksolta tutut vaivat hautautuivat kuiteki ihme kyllä sinne kilometrien alle. Väli 20-60 km oli siis suhteellisen kivutonta ja juoksukin onnistui, mut loppumatkaa kohden polven ulkosyrjän kipu löysi uuden paikkansa sisäsyrjältä ja itseasiassa Valtavaaran aikana polvi meni niin kivuliaaksi, et aina meinasi lähteä spontaani Maamme-laulu kun polvea koukisti. Jos tällanen polvikipu ois ollut jo puolivälissä, ni ois pitäny jättää leikki sikseen, mut viimene 10 km vielä meni jotenkin nenäänsä pureskellessa.

Rehellisesti sanottuna keskeytystä pohdittiin vaan yhessä vaiheessa vakavasti: Kun oltiin aiemmin saavuttu ekalle huoltotauolle Oulangan luontotalolle pimeän laskeutuessa ja oma olo oli todella kehno. En juonu ees Annen tarjoomaa kahvia, vaa otin pelkän pullan ja sanoin Sulandereille, että jos sama olo jatkuu Päähkänälle niin siellä löydään peli poikki. Onneksi olo tasaantui tauon jälkeen, eli kyse oli varmaan lievästä vajaanesteytyksestä, kun sen ekan 27 km aikana ei saatu ku yks vesitäydennys Kiekeröojasta. Tää yhdistettynä siihen, että Taivalkönkäällä syötiin kunnon ruoka ja sen jälkeen 7 km luontotalolle ravattiin hirveetä vauhtia. Tosi fiksua, mut ei sentään tullu karjuttua norjaa missään puunjuuressa kerran syödyn illallisen tuomalla aksentilla. Jesse on nimittäi aiemmin kunnostautunut huuto-oksentamista aiheuttavan raskaissa liikuntasuorituksissa (mm. 400m ylämäkijuoksu ja eräs allekirjoittaneenkin kokema kurjahko 10 km lumikenkäily Saimaalla, josta ei sen enempää tässä yhteydessä), mut tällä reissulla Jessellä toimi homma kuin rasvattu – siis polvea lukuunottamatta, joka kipuili hälläkin. Hänen puolesta ei kuitenkaan jouvuttu vakavasti miettimään maitojunailua tai suorittamaan Manaajasta tuttua ballistista yrjöämistä.

Tuska 01
Tuskan parahdus (kuva: H. Sulander)
tuska 02
Juuttiköysinen ylämäkiavustin on silloin paikallaan, kun se ei roiku kattotuulettimesta silmukan kera (kuva: H. Sulander)

Väsymys kuiteki tuntui lihaksistossa ihan konkreettisesti, vaikka energiaa riittikin. Se oli nimittäi jännä fiilis, kun loppupuolella yritti juosta, niin lihakset ei jaksaneet totella ja pää sai tolkuttaa koiville varmaan useamman kymmenen sekuntia, et hei nyt juostaan, kipi kipi vaan. Vasta hetken suostuttelun jälkeen jalat suostu lähtemään laukkaan. Viimesen parinkympin aikana oli jalat jo niin tönkköinä, et juoksusta ei tullu oikeestaan yhtään mitään muualla ku pitkospuilla, joilla jalkoja ei tarvinnu nostaa. Lisäks meillä molemmilla kutitelleet polvikivut aiheutti sen, et viimenen 20 km otti varmaan pari kolme tuntia pidempään, mitä aiemmat vastaavanmittaset välit.

Mut ennen pitkää kuiteki huojuttiin Rukalle sitä viimestä kilometriä, eli koko reitin jyrkintä nousua. Henkisesti ei ehkä oltu niin lopussa mitä fyysisesti ja hyvän energiatankkauksen ansiosta jaksettiin vetää kohtuullisesti aivan loppuun asti, mut varsinkin se polvi tuntu siltä, et ei hyvältä tunnu. Maaliin päästiin viimesen 20 km tuskat huomioiden mukiinmenevässä ajassa 22 h 35 m. Oltiin sumuisella Rukalla perillä n. puoli kahden maissa sunnuntaipäivänä, kun liikkeelle oltiin lähetty tasan kolmelta lauantaina Hautajärveltä.

Valtavaara Rukalta
Valtavaaraa Rukalta nähtynä (kuva: H. Sulander)

Lopuksi

Se oli siinä. Omat tavotteet täytty, koska koko Karhunkierroksen 82 km kuljettiin alle vuorokauteen. Maaliviivalla ei mitään aivan järkyttävän suuria tunteita ainakaan ulospäin huokunut, koska oltiin ehkä vähän turhan väsyneitä hyppimään voltteja. Silti oltiin sisäisesti erittäin ylpeitä onnistumisesta, vaikka samalla oli vaikee mahduttaa päähän, että miten pitkä matka sitä oli tullu kuljettua vuorokaudessa. Sitte jossai vaiheessa jälkikäteen kyynel kumminkin tirahti silmäkulmaan, kun suoritusta miettiessä tajusi mitä tuli tehtyä ja sai oman kokonsa taas paremmin perspektiiviin muun maailman kanssa. Nöyryys oli se, minkä tuoksu tuntui siinä vaiheessa selkeimmin ilmaa sisään hengittäessä.

Polkujuoksu oli se reissun idea, mut tottakai myö mieluummin käveltiin tai vaikka kontattiin, jos maaliinpääsy vuorokaudessa sitä edellytti. Tulee muistaa, et päätavoite oli kuitenkin koko 82 km reitti vuorokauvessa. Lopussa meno olikin tosiaan aikamoista raahautumista, mut mitäpä tuosta, vaikkei täydellisesti mennykkään, ku lopulta kävi aivan hyvin. Ensikertalaisia pitkän matkan maastojuoksukävelyryömijöitä autto se, ettei satanu muutamaa pikkuripsua enempään ja keli oli muutenkin sopivan viileänlämmin siinä elokuun lopulla. Sinilevän saastuttamien vesistöjen aiheuttama vesihuoltokin selätettiin, kun Anne ja Heikki olivat jeesimässä.

Polvea ehkä paranneltiin muutama viikko, mut sekin meni levolla ohi. Juuri mikään paikka ei hiertynyt rikki ja vaikka jalkoihin tulikin rakkuloita, ni mikään ei haitannut kulkua. Itse asiassa huomasin muutaman rakkulan vasta illalla majoitusmökillä, että aika vähällä päästiin. Reppukaan ei haitannut, mitä nyt alaselkään teki pientä hankaumaa nii, että miulla oli muutama viikkoa alaselässä vaakasuuntainen hankaumaraita. Tää ei kuitekaa haitannu suoritusta yhtään.

Turhan epätarkaksi jääneen GPS-datan perusteella juostiin arviolta yhteensä n. maratonin verran, eli karkeesti puolet matkasta. Toisesta puoliskosta puolet sitte käveltiin ja vielä se toinen puolikas maleksittiin todella hidasta vauhtia. Siinä oli kaikki järjellinen tulkittu informaatio, mitä GPS-datasta sai irti. Kokonaismatkakin oli vaan 77 km GPS:n mukaan, eli muutama mutka on jääny pois laskuista. Turhan tarkkaa ei siis kannata yrittää sellasta dataa tulkita muutenkaan.

Suoritus, seikkailu, pikamarssi, haaste tai kokemus – se on vaan näkökulmasta kiinni. Loppujen lopuks miusta tässä ei ollu kyse siitä, et mitä järkee tai miksi. Kun tuntuu siltä, että tällanen tehhään, ni oikee kysymys on, et hitto miksi ei. Karhunkierroksen oon kokenut myös 4 päivän vaelluksen muodossa ja sekin oli paikoitellen jopa niskavillat pystyyn nostavan hiukea kokemus. Sitä oli myös tää merkittävästi rankempi, mut nopeempi, lähestymistapa, vaik niskavillat olikin hiestä liimaantuneet nahkaan kiinni. Huikeimpia maisemia ei käytännössä nähty tällä erää ollenkaan eikä varmaan muutenkaan saatu reitistä irti kaikkea ”koko rahalla”, mut en mie rupee reklamoimaan, kun tunnelataus oli todella kova – varsinkin, ku lopulta selätettiin se itellemme asetettu kovahko haaste.

Kerran tätä palloa kukin tallaa vuorollaan. Siinä maleksiessa voi välillä tallata myös vuorokauven yhteen putkeen, jos siltä tuntuu, vaikka polvea pitäski lepuuttaa kuukauven päivät sen rykimisen jälkeen. Elämisestä ja kokemisesta tässä ennen kaikkea oli kysymys.

 

Kiitos Jesse, Heikki ja Anne siitä, että
teitte tämän seikkailun maholliseksi.

4 thoughts on “Karhunkierros vuorokaudessa

Add yours

  1. Huikea hyvän huumorin ryydittämä tarina! Palautti elävästi mieleeni oman neljän päivän kierrokseni viime kesäkuussa. Pääsin ”maaliin” tosin merkittävästi vähemmin ponnistuksin, ja ilman rasitusvammoja, puolen kilon voipakettiani kantaen.

    Olen luopunut kokonaan noiden vesipullon kanssa temuamisesta. Niin vaelluksilla kuin päiväpatikoillakin paljon ergonomisemmin (ja nopeammin) nestetankkaus hoituu rinkassa tai repussa kulkevalla juomarakolla. Vaikka olishan tuollaista tyylikästä Clean Kanteenin teräspulloa hieno heilutella…

    Tykkää

  2. Kiitti kommentistasi, Johanna! Karhunkierros on kyllä yksiä huikeimpia maisemia koko maassa ja parhaimmillaan koettuna vähän rennommin ku pikajuoksuna. Mites voi säilyi härskiintymättä kesäkelillä?

    Oon itekin käyttänyt juomarakkoa jonkun verran, mut oon silti siirtynyt takasi pulloihin kun ne on helpompia täyttää ja jäätymis- sekä vuoto-ongelmat vähenee.

    Liked by 1 henkilö

  3. Hyviä kuvia siulla teksin lomassa! Tää on itse asiassa ihan hyvä vinkki tää voi, oon aiemminkin lukenut että vanhastaan savotalla ollessaan on ukot kairanneet voinapin ruisleivän sisään ja laittaneet osan irti kaivetusta leipäpalasta korkiksi. Se tosin lieni enemmän vaan tapa kuljettaa voita kun saada se säilymään, mut kumminkin. Hyvä pointti tuo märkään pyyhkeeseen kääriminen ja haihtumisen aiheuttama viileneminen, tosin ite oon aina ajatellu tästä kikasta niin, et aurinko ei sais olla kovin paljoa suoraan osallisena tässä haihduttamisessa, koska sillonha kosteus saa haihtumiseen tarvittavan energian auringosta, eikä ”tarvitse” sitä voista. Pitää silti pistää testiin!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggers like this: