Kuksa – Retkeilijän pyhän artefaktin valmistus

Julkaistu alun perin Kokovartalokommandon Blogger -blogissa kesällä 2015

Tätäkin seikkailija-retkeilijä-sekoilijaa on jo pitkään kutittanut kallon sisältä, että onhan se nyt jokaisen kunnon samoilijan tehtävä itse oma kuksansa. Sanonnasta on varmaan yhtä paljon eri versioita kuin on sanojiakin, mutta perussanoma on selkeä – jonkinasteisesta puoliväkinäisestä seikkailijan miehistymisriitistä tässä on kyse. Kerrottakoot siis lyhyehkö tarina siitä, kuinka tällainen tavan puutyömaallikko teki oman ensimmäisen – vaan toivottavasti ei viimeisen – kuksansa.

Olihan miulla ollut niitä halpoja ns. lankkukuppeja parikin, mutta niiden ollessa painavia, ei-aitoja ja yleisesti vaan huonoja päätin pari vuotta sitten, että tekisin joskus oman kuksan, joka olisi vain painava ja huono, mutta sentään aito ite tehty! Päätökseen sisältyi ehto, etten kantaisi puukuksaa retkellä kertaakaan ennen, kuin tekisin joskus ite oman aidon pahkakuksan. Silloin hommassa olisi jotain ideaa ja kuksa olisi kantamisen arvoinen. Siirryin siis haikeasti muovikuppiin odottelemaan oikean hetken ja materiaalin eteen sattumista päästäkseni tekemään oma kuksa.

On kattokaas niin, että kun ihan oikeaa kuksaa (huom: eri ihmisten näkemykset aidon kuksan kriteereistä saattavat poiketa varovaisen arvion mukaan ihan helvetisti) ruvetaan tekemään, niin siinä on lankkukuppien tarpeina käytetyt satunnaiset sahatavarat, modernit helppokäyttöiset sorvit ja terve järki vaan tiellä. Valitettavasti tästä yhtälöstä päästään jakojäännökseen, eli kunnollisen ja perinteisimmän kuksan valmistusmateriaaleista jaloimman – koivupahkan – auttamattomaan harvinaisuuteen ja sitäkin huonompaan saatavuuteen. Jeejee!

Kuitenkin vanha reissutoveri löysi yllättäen nurkistaan yhden heikäläisillä kuulemma 29 vuotta pyörineen koivupahkan. Pahkan löytäneen isäukkonsa luvalla hää luovutti pahkan sitten miulle, kun heiltä ei iteltään löytynyt intoa tai aikaa ruveta väkertämään. Mutikka oli juuri kuksanmentävä ja -muotoinenkin kokonaisuus ehtaa koivupahkaa, joka oli saanut kuivahtaa autotallin nurkassa vuosien aikana rutikuivaksi, eikä ollut edes paukahtanut halki. Tämähän materiaalisteknillisen pikaonnenpotkun mentävä kalossinkuva persauksissa lähin selvittämään, että minkälaisen kuksan tuon pahkan sisästä löytäisin.

Temmi tanassa

Heti kerrostaloasuntoa parempiin työtiloihin ehtiessäni alkoi myös kauppojen koluaminen työkalujen perässä. Tähän heti alkuun listana aseistus, jolla suoritin pääosan taistelusta:

  • Ironside 16 mm kourutaltta, helvetin kallis, koverrukseen
  • Marttiini Kaamosjätkä -puukko, henkiseksi tueksi ja karkeaan vuoluun
  • Mora Wood Carving 120 -puukko, pieniteräinen tarkkuusvuolupuukko, hifistelyyn ja viimeistelyyn
  • Mora Wood Carving 162 -koverrin / lusikkapuukko / puulle tarkoitettu jäätelökauhan vastine, sisäpuolen viimeistelyyn
kuksa01-rivi
Syylliset rivissä

Ite työstö lähti liikenteelle pahkassa kiinni olevan ylimääräisen runkopuun irti sahaamisella. Jo heti tässä vaiheessa suuresta, painavasta, vanhasta ja ruosteisesta irtoruuvipenkistä tuli paras kaverini koko lopputyöstön ajaksi.

Varsinaisilla aloitusiskuilla pahkaan sain pitkästä aikaa tuntumaa kourutaltan kanssa kohkaamiseen. Puun oli kovuutensa puolesta jo ensi-iskuilla aika lailla eri mieltä kuksaksi muuttumisesta ja varsinkin alkuun pahka tuntui olevan tavallisia oksakohtia kovempaa tavaraa. Tän vuoksi otteet oli aluksi aika rajuja ja vaikka pahka oli tiukasti kiinni ruuvipenkissä kuori nätisti pinnassaan suojaamassa, niin kyllä teki pahaa takoa tuota arvokasta materiaalia olan takaa. Muuta vaihtoehtoa ei vaan oikein ollut. Koverrus oli oman pahkani kohdalla oikeastaan ainut realistinen työstötapa, koska ns. luomukuksan valmistuksessa käytettävä pihdeillä repiminen onnistuu vain tuoreen ja kostean pahkan kanssa.

kuksa02-ensipur
Alkukankeilua

Ekan parin kolmen sentin koverruksen jälkeen rupesi mietityttämään, että kun kuksaa kuitekin koverretaan ulkopinnan perusteella ja kuori kätkee alleen pahkan epämääräiset pinnanmuodot, niin olisiko kuitenkin fiksua vuolla pahimmat kuoret veke jotta näkee pahkan todellisen luonteen. Kuori suojaa pahkaa kyllä enimmiltä pintakolhuilta työn aikana, mut tärkeempää oli saaha varmistettua pahkan muoto, ettei tule tehtyä vahingossa liian ohutta seinämää tai reikää. Muutama sutaisu Marttiinilla, niin pystyin onneksi toteamaan, että kuori ei pyrkinyt viilaamaan monokkeliin ja pahka oli about sen muotoinen, mitä lupailikin.

Vietin lauantaina ja sunnuntaina suurimman osan ajasta sorvin kourutaltan ääressä vaahto suupielessä, sillä olin päättänyt saada suurimmat koverrukset valmiiksi tuona viikonloppuna. Seuraava mahdollisuus vastaaviin työtiloihin olisi luvassa jossain vaiheessa kesää, joten riski kuksan valmistumisen viivästymisestä jonnekin ties kuinka pitkien aikayksiköiden päähän toimi motivaattorina. Annoin siis taltan ja vasaran heilua viikonlopun aikana varmaan tuhansien lyöntien verran. Jatkuva napse pakotti pitämään myös kuulosuojaimia ja puusilppua silmistä tonkiessa tuli välillä ikävä myös suojalaseja.

kuksa03-progress

kuksa04-pohjatasoitus
Pohjan tasoituksen moderni kusetusväline

Yhteen väliin muistin, että luonto ei tosiaan ole osannut tehdä pahkasta valmiiksi seisovaa, joten pohja oli tasoitettava. Tässä oioin mutkia, eli sahasin pohjasta palan pois ja kuvittelin juoksevani kunnarin käsihiomakoneella (kusetusta!), mut eihä sillä saanu aikaseksi kuin kuperan pohjan ja senkin ihan helvetin hitaasti. Sitte tajusin ottaa ja nitoa karkeaa hiomapaperia kiinni tasaiseen lautaan, jota vasten hinkutin kuksan pohjasta todella nopeesti ja tehokkaasti ihan tasasen. Tätä pohjan hienosäätöä lukuunottamatta olin päättänyt etten hioisi kuksaa, vaan pinnan viimeistelynä hieroisin sen kiiltävän tasaiseksi toisella tylpällä puunpalalla, mutta tästä lisää viimeistelyvaiheessa.

Koska sunnuntai on lepopäivä, niin annoin mieleni levätä kuksan valmistuksessa niissä määrin, että sain sen miellyttävän ontoksi ja ehdin vielä kokeilemaan Moran koverrinta samaan hintaan. Tuon vehjeksen käyttö tuntuikin olevan sitten aikamoinen taitolaji, mut nopeesti tuli huomattua, et ainoa turvallinen ja tasaista jälkeä tekevä työstötapa oli terän pyöräyttäminen jäätelökauhan tapaan paikallaan poikkisyyhyn. Pahkan syyt eivät kuitekaa välillä tunnu itekään tietävän, et minne kulkevat, niin välillä syyt olivat sitten väkisinkin liikkeen suuntaisia, jolloin teräväkin terä repii syitä ja lopputulos on suhteellisen epätasainen.

Nopean viimeistelykokeilun yhteydessä tuli huomattua, että ruuvipenkin rautaisen hellä puristus raivotautisen talttauksen alla ei onneksi ollut jättäny pahkan ulkopintaan merkittäviä jälkiä. Ilmestyneet pikkurutut häviäisivät puukon silausten myötä kuin itestään.

kuksa06-raakakuksa
Karkeasti viimeistelty kuksa

Ei se terän pituus vaan se miten sitä käyttää

Kotona jatkoin parin kolmen viikon aikana hommaa aina kun satuin ehtimään. Eli siis kun en sattunu oikein ehtimään, niin loppujen lopuksi sain työstettyä kuksan oikeasti valmiiksi vasta kesäkuun korvilla päästyäni taas kunnon työtiloihin. Kun olin saanut ähellettyä sisäosan ja koveria kohtia ulkopinnasta presiis vänkyrämoralla, niin ulkopinnan viimeistely sujui Moran tarkkuusvuolupuukolla helposti kuin hevoskauppiaiden puukkohippa. Tällöin myös omalla tavallaan mielenkiintoinen mutaatiokahva sai viimein ansaitsemiaan silauksia, joita Marttiini ei pidemmällä (ja tylsemmällä) terällään pystynyt tarjoamaan. Vaikka olenkin myös järkälemäisten fallossymbolien selviytymisveitsien ystävä ja retkillä kulkee mukana Kizlyar DV-2 sen ollessa veitseksi aikamoista runtua kestävä työkalu, niin kyllä miniteräiset tarkkuusveitsetkin puolustavat paikkaansa.

Viimeistelyvaiheessa mukailin luonnon parhaaksi valitsemia pahkan muotoja, eli ulkopinnalle en oikeastaan tehnyt muuta kuin sen kuoren poiston. Myös kahvankuvatuksen muotoilu on perujaan luontoäidin alun perin tekemästä muodosta. Olin muuten joskus aiemmin ideoinut kahvaan tehtäviä reikiä ja ties mitä hirven- tai poronluudetaljeja (en nyt sentään mammutinluuta, vaikka kaikkea saakin netistä), mut totesin viimeistään nyt sen olevan jopa jollain tavalla sopivan symbolista, jos jätän *köh* taitojenpuutteessa *köh* ensimmäisen kuksani aivan simppeliksi puupalaksi, jossa ei ole mitään yli- eikä alimääräistäkään. Tulisihan se olemaan muutenkin mahdollisimman perinteiseen tapaan valmistettu myökky ilman nykyhömppää, kuten pinnan hiomista tai kyllästämistä. Ei siis luuyksityiskohtia tai reikiä kahvaan – ei edes nahkanarua, ku en mie oo toistaseks tykänny roikotella kuksaa repun syrjässä tai vyöllä. Mielestäni hyvänä säilynyttä koivupahkaa tulee kunnioittaa antamalla sille arvoisensa käsittely.

kuksa05-viimeistelyvalm
Terästä kaipaava viimeistely alkaa olemaan valmis

Ihan viimeisen viimeistelyn edellä (tai vaihtoehtoisesti työstämättömälle pahkalle / karkealle kuksa-aihiolle) suositellaan suoritettavaksi suolavedessä keittäminen. Kuksantekijäin tietotaidon mukaan* suolavedessä keittäminen kuulemma ”poistaa puusta jännityksiä”, jotka jatkuvien kosteudenvaihtelujen kanssa yhdessä aiheuttavat halkeamia. Itse aprikoin pitkään, että mitä hyötyä tuosta olisi ja kannattaako mennä tekemään päätyen konkluusioon, että tässä tapauksessa ei: Oma kuksani on kuitekin pahkasta tehty noudatellen sen luontaista syykuviota, pahka oli jo valmiiksi kuiva kuin beduiinin sandaali ja halkeilematon. Lisäksi ekat muutamankymmentä kuksallista kahvia pikantilla suolan maulla eivät houkutelleet. Arvelin, että halkeilu tulisi ongelmaksi (toivottavasti) lähinnä syymuodoltaan kuksan muotoja noudattamatonta sahatavaraa (tai jopa huonosti tarkoitukseen soveltuvaa pahkaa) käyttäessä, jolloin puu ei luontaisesti pyri tukemaan kuksan muotoa ja tällöin halkeilisikin herkemmin. Vaikka tässäkään tilanteessa ei ole oikeestaan mitään varmuutta sen suhteen, etteikö kuksa voisi paukahtaa muutaman ekan käyttökerran jäljiltä halki, niin “yrittänyttä ei laiteta” (ynnä muut pieleen menneitä töitä edeltävät vastuunvapautusrukoukset).

[* Jälkieditointi: Toisista lähteistä on tullut luettua, että syyrakenteeseen keittämällä imeytetty suola estää kuksaa kuivumasta liikaa johtuen suolan kosteutta sitovasta vaikutuksesta. Näin ollen kuksa ei kahvinjuontien välillä säilytyksessä kuiva aivan rutikuivaksi, jolloin kosteudenvaihtelujen vähentyessä vähenisi myös halkeilun riski. Kuulostaa miusta vähän järkevämmältä, kuin suolan mystinen vaikutusmekanismi puumateriaalin sisäisiin jännityksiin.]

Työstötapoja selvitellessä selvis myös perinteisempien kuksantekijöiden suosivan viimeistelyssä hionnan sijaan aiemmin mainitun mukaisesti toisella tylpällä puupalalla hieromista. Tämä kuulemma jollain tasolla sulkisi puun syyt siinä, missä hionta vain tasoittaa ne jättäen puun aiemman kaltaisesti vettä imeväksi. Idea oli tätä myöten tarpeeksi hyvin perusteltu itelleni, joten päädyin hieromaan kuksaa kiiltäväksi puupaloilla sisältä ja ulkoa. Vaikka tää vaihe on ohitettu parilla lauseella, niin silti summittaiseenkin käsittelyyn meni pari kolme tuntia. Kiillottuminen jäi vaan yllättävän vähäiseksi, ku koivupahka on jo valmiiksi aika pirun kovaa ja tiivistä tavaraa niin, että kuksa lähinnä kiillotti kiillottamiseen varaamiani puupaloja. Kiillotus tietysti edellyttää myös tasaista pintaa, joten hieman epätasaiseksi jääneet vaikeimmat kohdat eivät myöskään kiillottuneet.

Puukalikkakäsittelyn kanssa samassa yhteydessä yleensä muistettiin huutaa, että hinkkaamisen ansiosta ei siis myöskään kannattaisi turhaan käsitellä tahi kyllästää kuksaa sen kummemmin. Siitä itse asiassa vellookin jonkinmoinen yhtämielisyys wanhanajan kuksantekijäin mielissä, että aitoa oikeaa kuksaa ei tulisi kyllästää millään muulla, kuin sillä kahvilla mitä siitä juodaan.

Kahvitus & käyttöön viskiminen

Viimeistelyvaiheen jälkeen seurasi kuksan ainut “kyllästyskäsittely” ja käyttöön vihkiminen ennen varsinaista käyttöönottoa. Mielestäni fiksuimpaan ja perustelluimpaan perinteikkään hengen mukaiseen käytäntöön sisältyy kahvin sekä alkoholitisleen käyttö, joista ensin mainittu näyttelee tärkeää osaa kyllästyksen sananmukaisessa merkityksessä ja tisle liittyy ennemmin vihkimisrituaaliin sekä turhamaiseen mielihaluun kastaa kuksa laatuviskillä.

Keitin kuksan valmistujaiskahvit. Kahvit sitten ryystin lärviini ja porot menivät nenään varsinaiseen työstökäyttöön: Otin suodatinpussin pohjalta teelusikan mentävän köntsän märkiä ja rasvaisia kahvinporoja, joita hinkkasin kuksan sisäpintaan niin kauan, että porot tuntuivat sormeen suhteellisen kuivilta. Legendan ja ihan maalaisjärjenkin mukaan tällöin kahvirasvat imeytyvät puun pintaan ja kuksasta tulee kestävämpi ja vettä pitävämpi. Toistin saman tempun vielä seuraavan aamun kahveilla, jonka yhteydessä tein kahvituskäsittelyn myös kuksan ulkopinnalle suojaa ja värikästä särmää antamaan. Näin sisäpuoli ei myöskään näytä niin rivolle kontrastissa ulkopintaan, kun väri on suht sama.

kuksa07-kahvitus
Sotkusta hommaa

Varsinainen vihkiminen tapahtuisi viskillä, koska monien suosimat rypäletisleet saavat naamatauluni sen verran irvokkaaseen “hymyyn”, että oon tajunnut luopua niistä ennen ku sellaista opin ees juomaan. Siispä puhe takaisin viskeihin! Kesän korvilla viskihyllystä ei löydy kuin yksi pullote, Ardbeg Uigeadail, jonka nimeä en osaa edes lausua ääneen (koska en ole skotlantilainen maahinen), joten vishkiminen suoritettaisi yksiselitteisistä syistä tällä pullotteella.

[Herätys! Seuraavan taikariitin lunttasi mistäs muualtakaan, kuin korkeakoulujen päättötöihinkin lähteeksi kelpaamattomasta Wikipediasta ja sen Kuksa -artikkelista. Toisin sanoen riitin oikeellisuudesta, perinteisyydestä tai mistään muustakaan ei ole niin mitään käryä, mutta onhan meillä sentään edes pienin tekosyy vihkiä kuksa viskillä.]

Sitten sitä mustaa makiaa: Viskiä tuli ensin kaataa tilkka kuksan pohjalle ja tämän jälkeen kuksaa pyöritellään myötäpäivään niin, että viski kohoaa reunoille. Vaikka kuksani kaikkea muuta kuin pyöreä muoto vähän hankasi tätä vaihetta vastaan, niin onnistuin välttävästi. Ryystin tilkan kitusiini ja sama tehtiin toisella tilkalla vastapäivään. Lopuksi viskiä sai laittaa haluamansa määrän ja hörpätä kunnolla, joten pistin sitten vielä reilumman ryypyn. Yllättäen odotusten vastaisesti viski savuineen riitti peittämään kahvin rippeet ja puun maun niin, että kyllä siinä tiesi laatuviskiä juovansa. Seuraavana päivänä join ekat kahvit kuksastani ja kokemus oli varsin irish coffee – vaan ei huono!

kuksa08-viskimys
Vihkiessä kuksaa viskillä saunomisen yhteydessä kannatti muistaa, että kamerat, alastomuus ja heijastavat pinnat sopii huonosti yhteen – varsinkin tahattomasti. Kuvaushommiin siis muutakin päälle ku saunomapuku

Loppusanat

Kuksa oli siis valmis ja vihitty virallisesti käyttöön. Tätä seuraa hillitön kofeiinin juonti mahdollisimman monilla reissuilla, jotta sisäpinta patinoituu kahvilla.

Käyttöohjeisiin liittyen sellainen juttu, että kuksa on muuten helppo juoma-astia, kun sitä ei tarvitse pestä ollenkaan koskaan ikinä! Never ever! Miksi näin? Koska sitä nyt ei eräilyn epäjumalten mukaan vaan saa pestä – paitsi tunturipurossa joidenkin lähteiden mukaan – tai muuten menettää onnensa. Ai nii, mut Wikipediaa ei lasketa lähteeksi. No, periaatteessa jos saivarrellaan, niin ne tuliliemetkin tulisi hörppiä mieluiten vaikka suoraan litteästä taskuhopeisesta, jotta kuksaa suojaava kahvirasvakerros ei liukene alkohooliin. Maitotuotteiden tai muun härskiintyvän nauttimista kuksasta ei tule harrastaa jos ei mieli pilata kuksaansa sekä tykkää harrastaa vatsatautia ja ripulia.

Toivotaan arrrrmotonta reissaamista niin kuksalle ja käyttäjälleen. Hyvän onnen merkit on ainakin ilmassa, kun tällaisen veistelyrupeaman jäljiltä allekirjoittaneella on vielä kaikki nakit suurinpiirtein kokonaisina tallella. Toivon myös, että pääsisin tekemään piakkoin jo toista kuksaa (ja joskus panoksia korottaen yhden jopa raidan juuripahkasta), sillä tällainen käsityörupeama oli miellyttävä projekti ja kuten monissa reissuissakin, niin matkan taittaminen on vähintään yhtä mielenkiintoista kuin itse perille pääsy.

kuksa09-valmis
Valmis ja pari vuotta täyttä käyttöä nähnyt kuksa on palvellut hyvin!

P.S. – Jäikö juttunälkä? Taittuuko Lontoon murre? Hiljattain tää teksti tuli käännettyä myös enkuksi ja nyt kuksan tarinasta voi lukea laajennettua englanninkielistä versiota Finland, Naturally -sivustolla: Kuksa – Crafting the Traditional Wooden Cup. Kyseessä ei ole ihan sanasta sanaan -käännös, vaan enkkuversio sisältää vähän laajemmin avattuna noita kuksaan liittyviä teemoja, jotta muutkin kuin suomalaiset ymmärtävät vähän paremmin mistä tässä on kyse.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggers like this: